torstai 22. maaliskuuta 2018

Ovella

Olen koputtanut uudelle ovelle ja se aukesi minulle. Siirryn toukokuun alusta projektipäälliköksi 2,5-vuotiseen uraohjaushankkeeseen tässä omassa tutussa Koulutuskeskus Salpauksessa.

Seison siis vielä tässä ovella ja katselen samalla sekä eteen että taakse. Tulevasta en vielä kovin paljon tiedä. Taakse jäävä, lähes kymmenen vuoden opettajuus ja tiimivalmentajuus puolestaan muljahtelevat muistoissani mielenkiintoisella tavalla.

“Experience is a hard teacher because she gives the test first, the lesson afterwards.”

Vernon Sanders Law

Tunne on outo. Pelkäsin monen vuoden ajan kamalasti sitä, että en enää saisi tehdä tätä nykyistä työtäni. Tunsin voimakasta työn imua, ehkä kutsumustakin. Murehdimme ja taistelimme koulutusalan puolesta ja selviytyäksemme rahoitusleikkausten vaikutuksista. Rakensimme opiskelijoille hyvää oppimismaisemaa ja itsellemme mielekästä työtä. Visioimme ja paloimme innosta. Välillä keräsimme palaset ja aloitimme alusta. Ja työtä siinä kyllä riittikin.

Kuitenkin tulin kuin huomaamatta tämän polun päähän. Siihen vaikutti varmasti viime vuonna vetämäni pienen hankkeen aiheuttama lisätyö perusduunin päälle, mutta on tässä muutakin. Moni minua ennen palavasti innostanut asia ei enää - no, kiinnosta. On kuin aallon kastelemat rantakivet olisivat auringossa kuivuneet ja menettäneet värinsä ja kuvionsa. On tullut aika löytää jotakin muuta, jotain uutta, jotain vaikeampaa, jossa voin käyttää tässä työssä oppimiani ja ymmärtämiäni asioita.

Vakavia varoitusmerkkejä polun päähän tulemisesta oli oikeastaan kaksi. Ensimmäisen antoi oma keho: huomasin, ettei minusta enää löytynyt virtaa pitää kaikkia palloja ilmassa. Olin iltaisin kotona aivan kuitti. Toisen merkin antoi sydän: oli aika kolauttavaa huomata, etten enää oikein innostu opiskelijoiden tarinoista ja kasvusta. Tuntuu, kuin ne eivät enää kuuluisi minulla samalla tavalla kuin aikaisemmin. Minusta ei ole tekemään asioita "viran puolesta", vaan tarvitsen sisäistä motivaatiota. Se on hiipunut.

Tässä blogissa olen kirjoittanut lähinnä omasta matkastani opettajasta tiimivalmentajaksi. Olen yllättynyt siitä, että se matka veikin minua poispäin perustyöstäni. Se ei ollut tarkoituksella valittu suunta, mutta tällä hetkellä se tuntuu oikealta. Hyvältä. Kuin olisin koonnut palapeliä, josta muodostuikin yllättävä kuva. Mutta kiinnostava. Kuin olisin saanut tämän työn omalta osaltani valmiiksi ja kypsä siirtymään seuraavaan. Ilman suurta draamaa.

Miten mahtaa käydä Iloisen oppimisen tivolin, Asikkalan luontoalan tiimioppimisen? Sitäpä ei voi tietää. On vielä arvoitus, millä kokoonpanolla luontoalan koulutusta Asikkalassa hankkeeni aikana tehdään. Tivoli rakennettiin näiden vuosien aikana työparini, tiimikuiskaaja Jarnon sekä minun omien ajatusteni päälle, yhdessä meillä opiskelleitten hienojen ihmisyksilöiden kanssa. Meistä kumpikaan ei ehkä ollut maailman paras hyvien ideoiden juurruttamisessa käytäntöön. Ideoita kokeiltiin ja aika paljon hiipui pois keksiessämme tilalle jotain uutta, mielestämme parempaa. Monet työkalut ja rakenteet jäivät vähän läpinäkyviksi ja hauraiksi.

Tivolin rakentaminen oli tutkimusmatka motivaation lähteille. Voiko koulutuksen laatua, tuloksellisuutta ja opiskelijoiden motivaatiota parantaa lisäämällä valinnanvapautta ja luomalla kannustavaa ilmapiiriä? Uskon, että voi. Kokeilu opetti kuitenkin paljon paitsi tekemisen imusta, myös saamattomuudesta ja riman alittamisen houkutuksesta. Vapautta on raskasta kantaa. Joillekin opiskelijoistamme se on ehkä ollut enemmän rasite kuin etu. Vapaus kukoistaa kasvaessaan yhdessä vastuun kantamisen kanssa. Viisaiden valintojen tekeminen on vaikeaa - ehkä olisin voinut olla valmentajana vaativampi, patistella yrittämään kovemmin, tavoittelemaan vielä suurempia unelmia. Etenkin silloin, kun joku tunsi houkutusta luovuttaa.

Mutta pakkohan se on myöntää - itsekin tunnen joissain mielessä houkutusta luovuttaa. Osa töistä on oikeasti aika kiva pistää syrjään, ainakin pariksi vuodeksi. On esimerkiksi ihanaa, että saan olla vähän aikaa murehtimatta jatkuvasti opiskelijamääristä tai hätistelemättä heikosti opiskelua jaksavia opiskelijoita. On mukavaa yrittää välillä ratkaista joitain aivan muita ongelmia. Opiskelijoiden murheet menevät minulla helposti ihon alle - olen valvonut lukemattomia öitä surren toisten ihmisten suruja. Ehkä nyt on jonkun muun vuoro. Tiedän tehneeni tätä työtä niin hyvin kuin ikinä osasin ja jaksoin.

"Hippibussi" oli ensimmäisiä tiimioppimisen vertauskuvia Asikkalassa
Olen ehkä eniten ylpeä siitä, millainen henki meillä on Asikkalassa ollut. Väittäisin, että Tivolin suurin saavutus oli yksilöä kunnioittavan, kannustavan, rohkaisevan ja jokaista tukevan ilmapiirin luominen. Ei arki todellakaan ole ollut pelkkää yläfemmojen heittelyä tai riemusta kiljahtelua. On ollut ankeita, junnaavia turhautumisen kuivia kausia, jolloin olen itsekin ollut vähällä heittää pyyhkeen kehään. Silti aina tapahtui jotain, joka vei asioita hyvään suuntaan. Aina selvittiin ja päästiin eteenpäin. Miksi ei nytkin.

Tämä kuljettu matka on muuttanut minua monin tavoin. Eniten ehkä suhtautumisessani toisiin ihmisiin ja toisaalta omaan itseeni. Oli hienoa olla osa tätä kaikkea. Minulla oli työ, jonne lähdin joka ainoa aamu mielelläni, intoa puhkuen ja täynnä uusia suunnitelmia. Opin ymmärtämään ihmisten erilaisia lähtökohtia, taakkoja ja rikkauksia. Opin valmentavan työotteen. Näin ihmeiden tapahtuvan. Tutustuin omaan temperamenttiini, mieleeni ja sydämeeni. Heräsin teltasta milloin minkäkin järven rannalta ja päivän seikkailut aukenivat edessäni.

Jään kaipaamaan niitä aamuja. Ja hervotonta naurua.

"Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa ja huomasi että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu."  (Tove Jansson)


torstai 15. maaliskuuta 2018

Hyvän kautta

Mummullani oli tapana päivitellä tapahtumia sanoen: Voi hyvän kautta! Lausahduksena se kai tarkoitti suunnilleen samaa kuin "voi hyvänen aika", mutta sanat jäivät itämään.

Opettajan tai valmentajan työ on erittäin sosiaalista. Tällaiselle omaa sukua introvertille on raskasta olla tauotta vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Jos en sattumalta ole juuri kasvotusten jonkun oppijan tai kollegan kanssa, ainakin puhelimessa tai pikaviestimien kautta kilisee vakavia ja isoja asioita, joita hoidetaan kuuntelemalla, ymmärtämällä, tukemalla, ideoimalla ja välillä rajoja laittamalla. Kun kuormitusta on liikaa, minulla on taipumusta hermostua, jopa suuttuakin.

Tyyneyttä on joskus etsittävä. Vaikkapa Saimaalta. 

Tänä vuonna joululoman jälkeinen aika on tuntunut erityisen raskaalta, kun tuen tarvitsijoita on paljon ja monen kohdalla ne asiat ovat hyvin vaikeasti ratkeavia. Olenkin mäkättänyt oppijoille ihan huolella. Olen syyllistynyt myös uhkailuun ja kiristämiseen. Toki sekin kuuluu opettajan virkavelvollisuuksiin. Opettajalla on esim. suuri valta määritellä se, mikä vielä on riittävän aktiivista opiskelua. Jos tämä ei kerta kaikkiaan toteudu, opettajan on ryhdyttävä toimiin. Eivätkä ne toimet ole mitään mukavia hommia. Itseäni kalvavat eniten ne tilanteet, jolloin oppija ei itse tunnu ymmärtävän "omaa parastaan" eli toimii selvästi oman etunsa vastaisesti. Miten ne eivät tajua!

Oma, suuri ja tärkeä kehittymishaasteeni on tällä hetkellä lähestyä asioita ja ihmisiä hyvän kautta, silloinkin, kun en enää todellakaan jaksaisi tai haluaisi. Yritän keinolla millä hyvänsä kerätä itseni ja kohdata sen käsittämättömän "väärin" toimivan ihmisen hyvässä hengessä. Puren tarvittaessa vaikka hammasta. En syyttele. En lado faktoja tiskiin. En uhkaile tai kiristä (lahjonta on silti todella jees). En kaada omaa vihaisuuttani sen ihmisen niskaan, vaikka se hänen toimintaansa liittyisikin. Kuuntelen omat kiukkuiset ajatukseni oman pääni sisällä ennen kuin aloitan keskustelun. Kysyn, mitä hänelle kuuluu. Kerron, mistä olen huolissani. Tarjoan apua ja kuuntelen yrittäen ymmärtää hänen näkökulmansa.

Usein tapahtuu melkeinpä ihme. Sietämättömästi solmuun mennyt tilanne alkaa kääriytyä auki ja siitä löytyy mahdollisuuksia, joihin voimme yhdessä tarttua. Se ihminen, joka ei mielestäni "ymmärtänyt omaa parastaan" kertoo, mikä se hänen parhaansa oikeasti on. Sitten voimme yhdessä tehdä töitä sen eteen.

Rapakossa voikin olla kutemassa suuri hauki. Et voi tietää. 

Opettajan/valmentajan työ ei takuulla ole fyysisesti tai henkisesti raskaimmasta päästä, jos vertaa vaikkapa saattohoitokotien henkilökuntaan tai vaikeiden lastensuojelutapausten kanssa työskenteleviin. Mistä se ajoittainen ahdistus ja joskus sietämätönkin raskaus sitten kumpuaa? Asiaa pitkään jauhettuani olen tullut siihen tulokseen, että se syntyy ainakin osittain turhuuden tunteesta. Opettamani ala ei ole kaikkein työllistävimpiä täällä Etelä-Suomessa. Ei tämä oppijoiden kanssa tehty työ, eletty arki sinänsä tunnu turhalta, vaan kouluttamisen leikkiminen.

Osalla oppijoista ei fokus todellakaan olen tämän alan työelämässä. Silloin minä olen kouluttavinani luonto-ohjaajia ja he ovat opiskelevinaan luonto-ohjaajiksi. Noudatamme sääntöjä, jotka on laadittu sellaiseen peliin, jota emme oikeasti pelaa. Miten sitä voi kestää turhautumatta, luisumatta hällä väliä -mielentilaan?

Tässä työssä tarvitaan voimia kyynistymisen vastustamiseen. Siihen, että jaksaa kaikista vuosien varrella koetuista tappioista ja pettymyksistä huolimatta uskoa sen ihmisen mahdollisuuksiin, joka seistessään työhuoneesi ovella seisoo samalla tienhaarassa, tuntemattoman tulevaisuuden kynnyksellä, vaakakupissa punnittavana, selkä vasten pimeää, ehkä pettävän jään päällä. Täynnä juuri heränneitä kysymyksiä, villejä toiveita, lamaannuttavia pelkoja, epävarmuutta ja sisäistä paloa. Siihen, että pystyy unohtamaan tilastot, todennäköisyydet, esteet ja pahaa ennustavan todistusaineiston. Siihen, että ei joudu teeskentelemään, vaan innostuu oikeasti oppijan innostuksesta, myötäelää sydämellä hänen vastoinkäymisissään. Auttaa jännittämään jousta, joka lähettää oppijan kohti hänen valitsemaansa suuntaa. Näkee sen hyvän, joka hänessä hehkuu.




maanantai 1. tammikuuta 2018

Pedagoginen rauha

Työpaikallani toteutettiin vuosina 2013-2016 massiiviset YT-neuvottelut. Omaani ja työkaverin työnkuvaan tuli myös isoja muutoksia, vaikka saimmekin pitää työpaikkamme. Jossain vaiheessa työkaverini pyysi esimieheltämme, että saisimme tiettyihin vaatimuksiin suostumalla "pedagogisen rauhan."

Olen usein miettinyt tuota termiä: pedagoginen rauha. Millaista työni olisi, jos minulla oikeasti olisi pedagoginen rauha tehdä sitä? 

Ennen nykyistä työtäni työskentelin lasten ympäristökasvatuksen parissa Hämeenlinnassa. Silloin ohjasin yleensä itselleni uutta, vierasta lapsiryhmää joka päivä. Kohtaamisten ainutkertaisuus oli toisaalta rikastuttavaa, mutta se myös ahdisti minua. Näin usein painajaisia aikataulujen pettämisestä tai ohjelman epäonnistumisesta muulla tavalla. Amisopettajaksi tultuani koin työni muuttuneen armollisemmaksi siinä mielessä, että sain työskennellä saman ryhmän kanssa pitkään ja jatkaa kesken jääneitä tai huonosti onnistuneita asioita kaikessa rauhassa. Kaikessa rauhassa. Painajaiset loppuivat. 

Ammatillisen koulutuksen murros on kiristänyt paitsi työtahtia, myös vannetta opettajien ja muun henkilöstön pään ympärillä. On ollut pakko sopeutua tekemään jotkut asiat huonommin, hutaisten, kesken jättäen. On raskasta suoriutua työstään huonommin kuin haluaisi, etenkin tällaisessa auttamisammatissa. Jonkin aikaa sitä pärjäsi ihan vain paiskimalla töitä kovemmin ja paikkaillen siten esim. irtisanomisten aiheuttamia reikiä tässä yhteisessä veneessä. Rajan vetäminen suostumisen ja kieltäytymisen välille on vaikeaa, kun pyytäjänä on välttämättä apua tarvitseva tai palavasti innostunut opiskelija. Lopulta ne rajat alkavat jokaiselta löytyä omasta jaksamisesta. Minäkin olen ne jo löytänyt ja kokeillut. 

Mutta se pedagoginen rauha. Sitä nakertaa yllättävän moni arkinen asia. Oppilaitoksista ei ole vähennetty pelkästään opetushenkilöstöä, vaan myös esim. erilaisia tukipalveluita. Äkkiä ei olekaan olemassa tärkeitä ohjeita, järjestelmät eivät välttämättä toimi, tiedonkulku takkuaa entistä pahemmin, oppimisympäristöjen kehittämisestä ja kunnossapidosta pitäisi ottaa enemmän vastuuta. Toisaalta oppilaitoksiin hakeutuvat nuoret tuntuvat voivan yhä huonommin. Häkellyttävän moni opiskelija on erityisen tuen tarpeessa tai jopa niin huonossa kunnossa, ettei opiskelu onnistu tukiyrityksistä huolimatta. Usein kiire ja omien voimien hupeneminen näkyy satunnaisissa kohtaamisissa opiskelijoiden kanssa. Yllättäviin tilanteisiin on paha reagoida, kun on jatkuvasti tuhat rautaa tulessa. 

Yksilöllisiin oppimispolkuihin kuuluu tällaisiakin tilanteita..
Ja kun ei ole riittävästi rauhaa, ei kyllä ole ihmeempää pedagogiikkaakaan. Tehdään hätäratkaisuja, pakollisia pakerretaan, yritetään keksiä lennossa jotain. Pyydellään anteeksi ja pahoitellaan. Heräillään öisin murehtimaan tekemättä jääneitä asioita. Yritetään sopeutua ratkeamattomiin ongelmiin. 

Pedagogisista kokeiluista on ainakin omassa
työssäni tullut harvinaista herkkua.
Tässä kokeilemme Seppo-pelialustaa
yrittäjyyden opetuksessa
Ammatillisen koulutuksen reformissa on ymmärtääkseni pyritty vastaamaan työelämän tarpeisiin. Esim. jatkuva haku koulutukseen voi nopeuttaa uuden työuran alkuun pääsemistä ja toisaalta helpottaa reagoimista nopeasti muuttuviin työvoimatarpeisiin. Koulutusaloille ja ryhmiin reformi tuo kuitenkin myös rauhattomuutta. Opinnot voi aloittaa lähes missä vaiheessa vuotta tahansa, jos ryhmässä on tilaa. Eri tahdissa ja eri tavoin etenevän opiskelijajoukon kanssa on vaikea vakiinnuttaa yhteisiä käytäntöjä ja pedagogisia menetelmiä. Esim. tiimioppimisen toteuttamisesta tulee yhä vaikeampaa, kun pitkään yhdessä työskenteleviä tiimejä ei vain ole. Ei synny yhdessä oppimisen kulttuuria, kun ovi käy jatkuvasti opiskelijoiden sitoutuessa parhaimmillaan omiin tavoitteisiinsa ja oman osaamisensa kehittämiseen, ei omaan tiimiin/ryhmään tai ainakaan oppilaitokseen.

Tai voihan olla, että maalailen uhkakuvia ja kaikki sujuu lopulta paremmin kuin osasimme odottaa. Ehkä koen tässä sekundaarista muutosvastarintaa, kun vastustan muutosta, joka uhkaa sitä muutosta, jota itse koetan saada aikaan. Siitä olen kuitenkin aika varma, että pedagoginen rauha edellyttää riittävästi aikaa. Ihmiset eivät kasva tai muutu hetkessä eivätkä tasaista vauhtia. Välillä palataan nöyrästi omia jälkiä takaisinpäin tai eksytään. Ammatillinen kasvu ei tarkoita vain tietojen ja taitojen tankkaamista. Se on aika syvällinen prosessi, jonka pitäisi alkaa jo ennen tietyn alan koulutukseen hakutumista ja jatkua niin kauan kuin henkilö kyseisellä alalla toimii.

Oma kokemukseni on, että opettajan/valmentajan/ryhmänohjaajan on sekä vaikeaa että työlästä ohjata jokaisen yksittäisen opiskelijan henkilökohtaista ammatillisen kasvun prosessia, ellei siihen kuulu tärkeänä osana myös yhdessä oppimista. Pedagoginen rauha on aika kaukana, kun kaikki työaika menee hajallaan ympäri Suomea eri asioita oppimassa olevien opiskelijoiden kyselyihin vastaamiseen tai tavoitteluun ja toisaalta oppimista edistävän tekemisen keksimiseen koululla pyöriville. Työstäni on tullut enemmän opiskelun hallinnointia kuin oppimisprosessin johtamista.

Olkoon oma uudenvuoden lupaukseni se, että yritän löytää työhöni enemmän pedagogista rauhaa. Nähdä hälyn, sekavuuden ja paperitöiden lomasta sen olennaisen: ammatillisen kehittymisen ja kasvun.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Särkyneiden amis

Tavoite on selkeä, mutta ylitettävänä
on pimeä, kylmä vesi
Joo joo. Onhan se jo kuultu tuhanteen kertaan. Ammatillisen koulutuksen tilanne on kurja eivätkä rahoitusleikkausten haavat ole vielä umpeutuneet. Arvet jäävät joka tapauksessa. Silti haluan vielä kirjoittaa siitä, mitä ammatillisen koulutuksen mullistukset aiheuttavat ns. asiakasrajapinnassa. Siellä, missä opiskelija tarttuu koulun ovenkahvaan. Tai sitten on tarttumatta.

Mikä on ammattikoulujen tehtävä? Pelkään, että amikset ovat muuttumassa osaamisen kehittäjistä pätevyyden myöntäjiksi. Tullaanko ammattikoulusta tulevaisuudessa vain "hakemaan paperit" vai vieläkö amisaika voi olla henkilökohtaisen ja ammatillisen kasvun ja kehittymisen kausi? Pitääkö osaamista olla jo ennestään vai etsitäänkö se työpaikoilta, opitaanko oman leiviskänsä parissa ahertavilta duunareilta? Ja onko ammattikouluilla ehkä muitakin tehtäviä kuin ammattipätevyyden tuottaminen?




"Osaaminen ratkaisee" on muodostunut ammatillisen koulutuksen reformin tunnuslauseeksi. Se onkin erinomainen slogan, johon kiteytyy reformin periaate. Huomio kiinnittyy opiskelijan osaamiseen eikä opintosuorituksiin. Työelämään siirtyminen voi nopeutua, elinikäinen oppiminen alkaa todella hyödyttää jo pidemmän koulutus- tai työelämäpolun kulkeneita oppijoita. Pakkopulla jää pois ja opiskelijat voivat keskittyä tekemään hyödyllisiä ja kiinnostavia asioita. Hienoja uudistuksia.

Samaan aikaan jossain varmaan maalaillaan jo seiniä ja nostellaan kahvikuppeja astiakaappiin. Jossain varmaan valkataan kierrätyskeskuksesta sohvia, joilla voivat kohta istuskella ne, joilta sitä osaamista ei löydy. Eikä ole voimia, kykyä tai halua sitä hankkia. Valkataanhan? Kohta on jo kiire. Suomen ammatillisissa oppilaitoksissa on nimittäin valtavasti opiskelijoita, jotka etsivät sieltä jotain ihan muuta kuin kumileimasimen napsahdusta tutkintotodistukseensa.

"Osaaminen ratkaisee" -periaate on armoton hauraalle ihmiselle. Hänelle, joka on uupunut, epätoivoinen, epävarma, heikko, juureton, rahaton, väärille poluille eksynyt, riippuvainen aineista tai ihmisistä, pelokas tai nujerrettu. Joka on särkynyt tai särjetty ja osa palasista jauhettu välinpitämättömien kantapäiden alla atomeiksi. Sille epätäydelliselle ihmiselle, joka on omien pelkojensa ja taakkojensa keskeltä tullut ammattikouluun. Jonka ajatukset eivät juuri nyt pyöri ammatillisten kysymysten vaan omien kipukohtien ympärillä.

Haluan olla apuna, kun
tie nousee pystyyn
Minä haluan, että amis on myös särkyneiden amis. Haluan, että opiskelijan ihmisarvo on itsestäänselvyys eikä sitä ratkaista osaamisella. Minä haluan, että ammattikouluissa voi etsiä suuntaansa, kerätä voimiaan, tehdä virheitä, oppia niistä, olla muita hitaampi, nopeampi, arempi, vilkkaampi, levottomampi tai mitä nyt sitten onkaan. Minä haluan, että ammatin opiskelu on mahdollista muillekin kuin noheville suorittajille. En halua heittää hauraitten ihmisten elämää ja mahdollisuuksia hukkaan. Minä haluan myös itselleni riittävästi työaikaa heidän tukemiseensa, niin ammattiin kasvamisessa kuin oman
elämänsä suunnan etsimisessä.

Minulle on aivan sama, kuuluuko ihmisen kokonaisvaltainen tukeminen ammattikoulujen saati ammatillisen opettajan perustehtävään. Sitä tärkeämpää työtä ei ole, ei inhimillisyyden eikä yhteiskunnan varojen tehokkaan kohdentamisen näkökulmasta. Kuten uusi laki ammatillisesta koulutuksesta (531/2017) sen kauniisti muotoilee:

"Tässä laissa tarkoitetun koulutuksen tavoitteena on lisäksi tukea opiskelijoiden kehitystä hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi sekä antaa opiskelijoille jatko-opintovalmiuksien, ammatillisen kehittymisen, harrastusten sekä persoonallisuuden monipuolisen kehittämisen kannalta tarpeellisia tietoja ja taitoja."

torstai 9. maaliskuuta 2017

Ammattina oppimismaisema-arkkitehti

Yksi tiimivalmentajan keskeisistä tehtävistä on mielestäni rikkaan oppimismaiseman rakentaminen. Vähän kuin opettajallakin. Mutta mitä eroa taitavan opettajan monipuolisilla, erilaiset oppimistyylit huomioivilla ja oppimisen imua luovilla oppitunneilla ja tiimioppimisen oppimismaisemalla sitten on?

1. JOT eli Juuri Oikeaan Tarpeeseen

Uskon siihen, että tarpeeseen oppiminen on tehokkaampaa kuin varastoon oppiminen. Tiimioppimisen oppimismaisemassa pitää olla tarjolla mahdollisuuksia oppia asioita silloin, kun niitä tarvitaan. Vähän kuin kotikokki keittiössään. Vappu ja vieraita tulossa, mitenkäs munkkeja tehtiinkään? Tiedon etsiminen johtaa suoraan toimintaan ja oppimiseen. Sokerisiin huuliin. Tai ensisammutusharjoitukseen. Tiimioppimisessa oppijoiden pitää pystyä hankkimaan tietoa, kokemusta ja pätevyyksiäkin silloin, kun niitä käytännön tekemisessä tarvitaan. Ja yksi tapa hankkia näitä tietysti on se sama käytännön tekeminen. 

Eräsuksihiihdon treenaaminen kiinnostaa kuin kilo kiviä, jos ei aio ikinä treenin jälkeen niillä hiihtää. Kun seuraavalla viikolla on tiedossa parin yön talvivaellus, hiihtogurun tekniikkavinkit uppoavat syvälle ja turvaan. Vaelluksella niitä pääsee heti soveltamaan ja kehittämään mieleisikseen. Elintarvikkeiden ulkomyynnin säädökset eivät ole ihan mukaansatempaavinta luettavaa. Vaan kun tiimin rahat ovat kiinni ulkoilmatapahtumaan hankituissa raaka-aineissa, jokaista kiinnostaa, miten terveystarkastajalle kelpaava myyntipiste pystytetään ja järjestellään. Kun on todellinen tarve sille tiedolle. 

Ei paisteta taivasalla. Mitään ei säilytetä maata vasten. Kannet kaikissa astioissa :)

2. Jokainen tsäänssi on mahdollisuus

Oppitunnit ja yleensäkin opettajavetoinen toiminta on usein suunniteltu lineaarisesti eteneviksi. Se on usein vedenpitävästi perusteltua. Tiedot ja taidot rakentuvat aiemmin opittujen varaan. Integrointia ei opi ennen peruslaskutoimitusten ymmärtämistä. Asioilla on oma, sisäinen logiikkansa, joka kannattaa oppimismaisemankin rakentelussa huomioida. Jos retkeilyn perustaitoja ei ole, ei kannata lähteä suoraan extreme-vaellukselle. 

Tiimioppimisen oppimismaisema jää kuitenkin reikäiseksi, jos tietyn asian oppimiseen on vain yksi, ainutkertainen tilaisuus. Olitko asiakaskeikalla silloin, kun taulan valmistus opetettiin? Sori, se oli siinä. Vai voivatko tiedot ja taidot asua koko yhteisössä, yhteisessä tekemisessä ja osaamisessa? Tiimioppimisessa valmentaja ei ole suurimman tai laadukkaimman tiedon ja osaamisen haltija, saati vartija. On häntä parempia osaajia ja tietäjiä, eikä se ole uhka vaan rikkaus. 

Jo oppineet jakamassa oppia eteenpäin

Kun tiedot ja taidot elävät ja jalostuvat yhteisön arjessa, oppimismahdollisuudet moninkertaistuvat. Sellaiset taidot, jotka luonto-ohjaajan ammatissa tai opiskelussa ovat oikeasti tärkeitä, tulevat arjessa vastaan useita kertoja, jos vain oppija on kiinnostunut niihin tarttumaan. Kaikkea ei tietysti tapahdu koko ajan, mutta jokainen tivolilainen voi herätellä henkiin sellaista tekemistä, jota haluaa oppia. Esim. jos haluaisi oppia ohjaamaan erityisryhmiä, voi kerätä kokoon muut samasta kiinnostuneet ja hankkia asiakkaaksi erityisryhmiä. Oppimismahdollisuudet toistuvat, eri vuosikurssien ja toisten koulutusalojen juttuihin saa hyppiä mukaan. Uusia juttuja versoo. 

Tiimioppijoilta itseltään ja tietysti myös henkilökunnalta tämä edellyttää, että jokainen Iloisen oppimisen tivolin jäsen toivotetaan tervetulleeksi mukaan oppimaan, vaikka se omaa tekemistä ehkä hidastaisikin. Yhteinen tietotaitomme lisääntyy, kun sitä jaetaan. 

3. Kohti tuntematonta päämäärää

Tutkinnon perusteessa kerrotaan, millaista osaamista esimerkiksi luonto-ohjaajalla tulisi valmistuttuaan olla. Meille se ei ole sitova eikä kaiken kattava manuaali. Näytöissä sitä luetaan, ja osaamisen pitää siinä kohdassa tietysti täyttää tutkinnon perusteen osaamisvaatimukset. Ihmisen kokonainen elämä haaveineen ja vastoinkäymisineen ei kuitenkaan mahdu tutkinnon perusteisiin, ei edes rivien väliin. Meillä saa oppia ja haluta muutakin kuin tutkinnon perusteessa vaaditaan. Esimerkiksi klubeille saa tulla oppimaan sellaisiakin asioita, joista ei aio ikinä suorittaa ammattiosaamisen näyttöä. 

Vähän alustavampi suunnitelma
Iloisen oppimisen tivolin oppimismaisemassa on vähän raja-aitoja. Eri tutkinnon osiin liittyvä osaaminen ei tosielämässä saavu oppijan luokse siisteissä nipuissa tai ranskalaisin viivoin koristeltuna. Osaamista kerätään ja sitä kertyy välillä kuin itsestään, välillä kantapään kautta, toisinaan hauskasti, joskus pakon edessä. Suunnitelmat muuttuvat usein, eikä suunnanvaihdoksissa yleensä pelata tutkinnon osilla vaan innostuksella. Toisinaan uuden oppimisen äärelle päädytään vaikka kaveria auttaessa. Yksi asia johtaa usein toiseen - retkeilyinnostus voi sytyttää halun oppia lisää luonnosta tai päästä parempaan kuntoon. 

4. Tee se itse

Tekevä oppii. Itse tekemistään suunnitteleva vielä enemmän. Tiimioppimisessa pätee Andy McCoyn legendaarinen lausahdus: "Sun täytyy varoo mitä sä haluut, koska sä voit saada sen." Ja joudut vielä tekemään sen itse. Haluatko yöretkelle lähikansallispuistoon? Toki. Mutta saat järjestää sen itse. Saat sen retken, lisäksi opit monenlaista ihmisistä, itsestäsi, retken järjestämisestä, turvallisuus- ja reittisuunnittelusta. 

Tekeminen ei mitenkään välttämättä synnytä timanttista osaamista. On ihan mahdollista tehdä väärin, vaarallisesti tai huonoa laatua vaikka vuosien ajan, ellei kukaan auta hiomaan sitä tekemisen tapaa paremmaksi. Siksi tiimioppimisessa käytetään erinäisiä työkaluja ja -tapoja, esim. treenejä ja motorola -palautetta. "Onks tää oikeesti tällasta että me vaan arvaillaan, mikä olisi oikein?" kysyi yksi aloitteleva tiimioppija eilen. Ei ole. Kuuluu prosessiin sitä arvailuakin, mutta se päättyy varmistettuun tietoon ja koeteltuun osaamiseen. 

Tiimioppimisen oppimismaisemassa valmentaja luopuu (muun muassa) parhaiten tietämisen oikeudesta ja suuresta osasta määräysvaltaansa. Kun oppijat saavat aidosti ja oikeasti tehdä valinnat ja päätökset itse (toki turvallisuuden ja järjen rajoissa), lopputulos on usein toisenlainen, kuin valmentaja olisi ajatellut. Joskus huonompi, usein parempi. Hämmentävän usein juuri sopiva. Opettajana oppimisen tulos oli usein "osaat tehdä näitä hommia kun käsketään." Valmentamisen tuloksena on usein "haluat tehdä näitä hommia ja osaat koko prosessin suunnittelusta reflektointiin." 

Mitäs sieltä oikein on tulossa?

Mikä sitten on oppimismaisema-arkkitehdin eli valmentajan hommaa? Varmistaa, että se oppimismaisema on olemassa, säilyy ja kehittyy. Maalailla siitä kuvia, jotka auttavat oppijoita huomaamaan maiseman mahdollisuudet. Visioida, mitä kaikkea hienoa maiseman ulkopuolelta voisi löytyä. Elää siinä maisemassa oppijoiden kanssa. 

torstai 2. maaliskuuta 2017

Millaisen sinä teet minusta?

Yksi omista tiimivalmentamisen ikuisuuskysymyksistäni on, miksei homma toimi kaikkien kanssa. Kun meitä vielä oli kaksi valmentajaa, pystyimme "vaihtelemaan" valmennettavia. Kummallekin sattui joskus tiimiläisiä, joiden kanssa yhteistä säveltä ei tuntunut löytyvän. Ei ollut riittävästi luottamusta, ei syntynyt yhteisymmärrystä tai jotenkin vain ei saanut otetta. Usein pelkkä ihmisen vaihto auttoi näissä tilanteissa. Toinen valmentaja löysi uuden näkökulman tilanteeseen/valmennettavaan ja hommat nytkähtivät eteenpäin.

Nyt, ollessani ainakin tilapäisesti luontoalan ainoa valmentaja, tällaista väistömahdollisuutta ei ole. Paitsi ettei meillä ole "Rajakatua", jonne voisi mennä oppimaan luontoalaa jotenkin muuten kuin tiimioppimisen keinoin, ei juuri nyt ole muita valmentajia kuin minä. Jos ei tule toimeen minun kanssani eikä uskalla luottaa minuun, tie nousee äkkiä pystyyn.

Hirveä haahka vai kivoin ope ikinä?
Tästä syystä olen joutunut pohtimaan, miten pystyisin tukemaan niitäkin oppijoita, joiden kanssa hyvä yhteistyö ei synny "luonnostaan" eikä edes kovalla yrittämisellä.

Miksi olen joillekin oppijoille voimaannuttava tukija ja toisille nipottava ankeuttaja? Kun kuitenkin olen sama ihminen ja toimin samojen olettamusten ja filosofioiden varassa?

Läsnä oleminen työssä ihmisenä, omalla persoonallisuudellaan on toisaalta suuri voimavara, toisaalta riski. Ihminen reagoi vastapeluriinsa, siihen valmennettavaan oppijaan tai koko tiimiin. Vaikka pyrkisin objektiivisuuteen ja jotenkin koherenttiin ammatillisuuteen, olen erilainen eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa.

Valmentajuus on oikeasti olemassa vain vuorovaikutustilanteissa. Jokainen valmennettava ja jokainen tiimi vaikuttaa siihen, millainen valmentaja juuri silloin olen. Voin pyristellä vastaan, mutta lienee mahdotonta kokonaan eliminoida toisten vaikutusta omiin tunteisiinsa tai toimintaansa. Itse esimerkiksi inhoan valehtelua. Kuulen paljon mielummin rehellisen selityksen esim. tärkeästä jutusta pois jäämiselle kuin kaunistellun tekosyyn. Vaikka valehtelemiselle varmaan on aina joku syy, kestää silti aina aikansa päästä yli sen aiheuttamasta loukkaantumisesta.

Kotisohvalla on helppoa olla hyvä tiimivalmentaja. Mikään ei ärsytä, kukaan ei vedätä, sopimukset pitävät ja itse löytää täydelliset sanat joka tilanteeseen. Tositilanteessa ei sitten keksikään mitään järkevää, aivot räpsivät päältä kuin sähköt talvimyrskyssä ja suusta tulee hölmö vitsi toisensa jälkeen. Hermot menevät, kärsivällisyys loppuu eikä jaksa enää ymmärtää töpeksimistä. Toisaalta joskus tilanteet kehittyvät täydelliseen suuntaan kuin sattumalta, syntyy upeita ideoita ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Voi tuntea olevansa osa jotakin suurta. Ihmisten kanssa toimiminen on arvaamatonta.

Tehdessäni syksyllä itselleni uutta oppimissopimusta ja sen toteuttamista ohjaavaa reittikarttaa asetin yhdeksi tavoitteekseni olla sellainen ihminen, joka saa toiset tuntemaan itsensä loistaviksi. Mutta miten se onnistuu sellaisten ihmisten kanssa, jotka saavat minut tuntemaan itseni surkeaksi mitättömyydeksi? Tai ainakin puolihuonoksi? Sellaisiakin oppijoita Iloisen oppimisen tivoliin mahtuu. He tuskin tekevät sitä tietoisesti, mutta en aina pysty näiden omien tuntemusteni ja tulkintojeni vuoksi palvelemaan heitä yhtä hyvin kuin itseäni voimaannuttavia oppijoita.

Ehkäpä tämä onkin koko yhteisön haaste. Miten kohtelisimme toisiamme siten, että vuorovaikutus tuntuisi yhtä hivelevältä kuin rakkaus Aretha Franklinin ja Carole Kingin sanoituksessa:

                                   "(You Make Me Feel Like) A Natural Woman"

Looking out on the morning rain
I used to feel so uninspired
And when I knew I had to face another day
Lord, it made me feel so tired

Before the day I met you, life was so unkind
But you're the key to my peace of mind

'Cause you make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

When my soul was in the lost and found
You came along, to claim it
I didn't know just what was wrong with me
'Til your kiss helped me name it

Now I'm no longer doubtful of what I'm living for
And if I make you happy I don't need to do more

'Cause you make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

Oh, baby, what you done to me?
You make me feel so good inside
And I just wanna be close to you
You make me feel so alive

You make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

You make me feel
You make me feel
You make me feel like a natural woman

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Katkeruuden koukku

Vaikeita asioita kuulkaa riittää. Elämäntilanteita. Tehtäviä päätöksiä. Työhommia. Opittavia asioita. Ihmissuhteita. Laihdutuskuureja. Menetyksiä. Mitä niitä nyt on.

Kun se ikuinen vastavirtaan uiminen alkaa uuvuttaa, ihmisellä on valtavan suuri kiusaus napata kiinni katkeruuden koukkuun. Niitä on runsaasti tarjolla. Minua ei otettu todesta. Minua kiusattiin. Terveys reistaili. Rahat eivät riittäneet. Minulle tehtiin katala temppu. Minua kohdeltiin epäreilusti. Minulle ei annettu mahdollisuutta. Toiset eivät tehneet osuuttaan. Olosuhteet olivat minua vastaan. Trump valittiin presidentiksi.

Jokainen meistä avaa välillä suunsa ja haukkaa hampaisiinsa katkeruuden koukun. Siihen voi ihanasti ripustaa sen taakan, jota olemme jo niin väsyneet raahaamaan itse. Siihen voi ripustautua ja lakata pyristelemästä. Kuule ei tässä enää kannata. Jossain se raja kulkee. En minäkään ihmeisiin pysty. Olisin kyllä vielä, mutta. Katkeruuden kokemus ei ole miellyttävä, mutta se on usein jatkamista helpompi vaihtoehto. Voi jäädä baarin nurkkapöytään tilittämään. Voi tuijotella ikkunasta ulos ja muistella lapsena koettuja vääryyksiä. Voi avautua somessa. Ja lakata yrittämästä.

Tielle osuneisiin kiviin voi kompastua tai heittää ne sivuun.
Voi niistä jotain kaunistakin luoda. 
Katkeruus on kyvyttömyyttä hyväksyä sitä, mitä itselle on tapahtunut. On tapahtunut niin suuri vääryys tai niin julmia seurauksia, ettei niitä voi antaa anteeksi. Katkeruuteen koukuttunut haravoi kaikki vääryydet kasaan ja pöyhii niitä suurella antaumuksella vuodesta toiseen. Niistä vääryyksistä tulee tärkeä osa sitä, millainen hän pohjimmiltaan on. Väärin kohdeltu. Ei koskaan kunnolla anteeksi pyydetty. Pakotettu, poljettu, haavoitettu. Hän ottaa vääryydet aina tilaisuuden tullen esiin ja tarkastelee niitä, kääntelee eri puolia esiin, näyttää muillekin.

Niihin koukkuihin ei kuitenkaan ole pakko tarttua. Oman elämän haasteiden ja ei-toivottujen käänteiden hyväksyminen on minusta yksi arvokkaimmista taidoista, jonka ihminen voi oppia. Katkeruus ei vie eteenpäin vaan syövyttää ihmistä sisältä. Vähitellen sitä uhriutuu. Huomaan esimerkiksi itse välillä vaikeina hetkinä ajattelevani esim: "minä nyt vain en pysty tällaiseen, kun silloin yläasteellakin minua kiusattiin." Niistä katkerista kokemuksista tulee itselle universaali tekosyy huonosti selviytymiselle. Ja yrittämättä jättämiselle. Osa kokemuksista aiheuttaakin ihan oikeita säröjä ja suruja. Minua kiinnostavat kuitenkin ne kokemukset, joista voisi halutessaan toipua ja päästä yli.

Joskus nimesimme työkaverini kanssa työmme tavoitteen "peruskoulun uhrien auttamiseksi." Monella on niin karut kokemukset koulussa huonosti pärjäämisestä, että oppimisen iloa saa kaivella aika syvältä. Siihen katkeruuden koukkuunkin voi kuitenkin tottua ja jopa rakastua niin, ettei siitä enää haluakaan päästä irti. Esimerkiksi omat oppimisvaikeudet saattavat joillekin olla tällainen "vapautus" yrittämisestä. Joku on oppinut syyttämään aina muita omista töppäilyistään. Kolmas odottaa täydellisiä olosuhteita, sitä, ettei olisi yhtään väsynyt, kiireinen tai vähissä rahoissa. Jos se päänsisäinen selittelijä sattuu olemaan kovin sinnikäs ja kovaääninen, sitä on vaikea valmentajan vaientaa.

Jokaisen pitää itse irrottaa itsensä katkeruuden koukusta. Ensin koukku pitää tietysti huomata, jos se on uponnut itselle näkymättömiin. Sitten pitää huomata, että sen saa irti. Sen jälkeen voikin riittää yksi rohkeuden hetki.

Muistan hetken, jolloin eräs omista koukuistani irtosi. Neljäänkymmeneen elinvuoteen oli mahtunut tosi paljon epäonnistumisia liikuntasuorituksissa. Kömpelyydestä ja hitaasta motoristen taitojen oppimisesta oli tullut tekosyy vältellä liian kuumottavia liikunnallisia tilanteita. Joku minut kuitenkin johdatti koskimelontakurssille, jossa tosin olin tuttuun tapaan huonoin ja kastunein. Sitten, ihan odottamatta, koitti kuitenkin eräs kesäpäivä siinä samassa koskessa: laskin sen kaatumatta, useita kertoja. Muistan sen tunteen, kun kosken aallot huuhtoivat kaikki tekosyyt pois. Ja miten niin en pysty tällaiseen? Entä jos muutkin rajoitteeni ovat oikeastaan tekosyitä? Aika tajunnanräjäyttävää.

Eikä siihen koukunpoistoon aina koskia tarvita. Rohkeuden ja itsensä haastamisen hetki voi olla päältäpäin katsottuna aika vaatimaton. Kun uskalsin ottaa vastuuta. Kun jaksoin yrittää vielä kerran. Kun kokeilin tehä toisella tavalla. Kun uskalsin aukaista sen jumin, joka on aina minut pysäyttänyt. Kun huomasin, miten voimakas olenkaan ilman sitä huulesta repivää koukkua.