Tiimin valmentaminen on työ, joka tulee uniinkin. Usein aamulla herätessäni
mieleeni tulee ensimmäiseksi huoli tai ilo jostain tiimiläisestäni. Illalla
viimeiseksi saatan viestitellä jonkun kanssa hänen ajatuksistaan.
Kun mieli yrittää koko ajan työstää vähän epämääräisiä ja vaikeasti
ratkeavia asioita, musiikki tulee usein apuun. Marraskuun pimeässä,
aamuruuhkassa auton radiosta. Tiskatessa mieleen pomppaavana ikivanhana,
kuluneena biisinä. Melodiana, jota huomaa kävellessään hyräilevänsä. Ehkä
rakkauslauluksi tarkoitetun kappaleen kertosäkeestä, joka kertookin yhtäkkiä
tismalleen siitä, mikä ajatuksissani pyörii.
Miten on mahdollista luopua opettamisesta?
Opettajan on viisasta huolehtia selustastaan. Suunnitella kurssit. Käydä
aiheet järjestelmällisesti läpi. Dokumentoida käsittely. Sitten jos joku ei
osaakaan, voi näyttää päiväkirjasta, että täällä kuule kuun kolmantena
torstaina vähän ennen kahvitaukoa tämänkin asian opetin. Oma asias jos et
oppinut. Kokeenkin voi pitää. Sen avulla voi löytää aukot kunkin opiskelijan
tietämyksessä. Sitten voi monistaa tehtäviä, joiden avulla niitä aukkoja voi
yrittää täyttää. Opiskelijan voi lähettää vaikka ohjaajan kanssa korjaamaan
puutteitaan.
|
Jos opettamisesta aikoo luopua, on ylitettävä hyvin korkea absurdiuskynnys.
Eihän siinä ole mi-tään jär-ke-ä. Siis olla opettamatta. Jos opiskelijoiden
kerran pitää oppia. Ihan tuoreena opettajana en varmastikaan olisi uskaltanut
kiivetä sen kynnyksen yli kurkkaamaan, mitä toisella puolella on.
Millainen on koulu ilman opettamista? Sieltä puuttuu tekopyhä "minä
olen osuuteni tehnyt" -asenne. Valmentajan tehtävä ei ole opettaa, vaan
auttaa oppimaan. Siinä on syvällinen, perusteita järisyttävä ero.
Opettaminen (ainakin suppeasti ymmärrettynä) on opettajan vastuulla. Hyvät
ja motivoituneet opettajat toki yrittävät aktivoida opiskelijoita ja luoda
oppimiseen imua. Perusoletus kai kuitenkin yleensä on, että opiskelija on alun
alkaen passiivinen, tietämätön oppimisen tavoitteista, motivoitunut pääosin
muusta kuin oppimisesta. Opettajan tehtävä on motivoida ja innostaa, tarjoilla
opittava asia siten, että se vie opiskelijan mennessään. Tunnolliset opettajat
ympäri maailman näkevät valtavasti vaivaa, valvovat pitkälle yöhön
oppimateriaaleja valmistellessaan, keksiessään didaktisia kikkoja. Luoja tietää
että ainakin minun työni ammattikoulun opettajana oli ennen juuri tällaista.
Haluttomien, aivan muusta kiinnostuneiden nuorten ja vähän vanhempienkin luotsaamista
läpi tutkinnon osaamisvaatimusten viidakon. Vähintään puoliväkisin.
Kun opetusta ei ole enää tarjolla, opiskelijat ovat aluksi todella
ahdistuneita. Toisaalta innoissaan vapaudesta, toisaalta taas hukassa. Mistä
tieto tulee, jos opettaja ei sitä meille annostele? Mihin voi luottaa, mikä on
tärkeää, mikä riittää? Opettajasta valmentajaksi pyrkivä ihminen siinä sitten
ahdistuu opiskelijoiden ahdistuksesta. Irina sen tietää.
Oppimisen suunnittelu
Chris Rea: The Blue Cafe |
Tiimioppiminen avaa oppijalle tavallaan rajattomat mahdollisuudet, mutta
rajattomuus on toisaalta myös opiskelijan suurimpia haasteita. Kun voi valita
mitä hyvänsä, on vaikea sitoutua mihinkään. Kuitenkin on tehtävä valintoja,
lähdettävä kulkemaan jotakin polkua, jätettävä jotain pois, sitouduttava
joihinkin itselle tärkeisiin juttuihin. Tätä valitsemista ja päätöksentekoa
tuetaan tiimioppimisessa mm. työkalulla nimeltä oppimissopimus. Siinä
opiskelijan kanssa pohditaan, missä hän on aiemmin ollut, missä on nyt, mihin
haluaa päästä, miten sinne pääsee ja mistä tietää olevansa perillä.
Kun ensimmäiset oppimissopimuskeskustelut olivat tiimini kanssa kesken, kuulin automatkalla Chris Rean kappaleen The Blue Cafe. Siinä puhutaan rohkeudesta hypätä tuntemattomaan, kysellään määränpäästä, halutaan kulkea toisen rinnalla. Kovaa kamaa. Ehkä meidän kahvihuoneemme pitää nimetä Blue Cafe:ksi.
Luopumisen hetkellä
Välillä valmentajalle tulee kaikkivoipainen olo. Tuntuu, että kaikki toimii paremmin kuin olisi ikinä voinut toivoa. Monet oppijat tekevät sellaisia nousuja tai kasvupyrähdyksiä, että alkaa uskoa omista kyvyistään ihan liikaa.
On hirveän raskasta ja vaikeaa myöntää, ettei kaikkia pysty auttamaan. Tiimioppiminen ei ole mikään taikatemppu, jolla jokaisen ihmisen kaikki ongelmat ratkeaisivat. Monelle se voi olla ratkaisevan tärkeää. Suurin osa ihan varmasti oppii sen kautta suuria, tärkeitä oman elämän herruuteen ja yhdessä oppimiseen liittyviä asioita. Jotkut ovat kuitenkin minun apuni ulottumattomissa. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.
Opettajana oikea luovuttamisen hetki oli ehkä helpompi havaita ja tunnistaa. Pystyi tukemaan oppijoita paljon vähemmän. Keinot loppuivat nopeammin ja oli pakko viheltää peli poikki. Valmentajana voi ajautua roikkumaan liian kauan kiinni epätoivoisissakin tilanteissa, vaikkei toivoa enää oikeasti ole. Laura Närhen Mä annan sut pois ei taida oikeasti kertoa tiimivalmentajan tuskasta, mutta se sanoitti lempeän ymmärtäväisesti sen, ettei ihmistä lopulta voi pelastaa kuin hän itse ja että sitä saa surrakin.
Välillä valmentajalle tulee kaikkivoipainen olo. Tuntuu, että kaikki toimii paremmin kuin olisi ikinä voinut toivoa. Monet oppijat tekevät sellaisia nousuja tai kasvupyrähdyksiä, että alkaa uskoa omista kyvyistään ihan liikaa.
Laura Närhi: Mä annan sut pois |
On hirveän raskasta ja vaikeaa myöntää, ettei kaikkia pysty auttamaan. Tiimioppiminen ei ole mikään taikatemppu, jolla jokaisen ihmisen kaikki ongelmat ratkeaisivat. Monelle se voi olla ratkaisevan tärkeää. Suurin osa ihan varmasti oppii sen kautta suuria, tärkeitä oman elämän herruuteen ja yhdessä oppimiseen liittyviä asioita. Jotkut ovat kuitenkin minun apuni ulottumattomissa. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.
Opettajana oikea luovuttamisen hetki oli ehkä helpompi havaita ja tunnistaa. Pystyi tukemaan oppijoita paljon vähemmän. Keinot loppuivat nopeammin ja oli pakko viheltää peli poikki. Valmentajana voi ajautua roikkumaan liian kauan kiinni epätoivoisissakin tilanteissa, vaikkei toivoa enää oikeasti ole. Laura Närhen Mä annan sut pois ei taida oikeasti kertoa tiimivalmentajan tuskasta, mutta se sanoitti lempeän ymmärtäväisesti sen, ettei ihmistä lopulta voi pelastaa kuin hän itse ja että sitä saa surrakin.
Kun suunta on hukassa
Voisi kuvitella, että tiimioppiminen olisi helppoa ainakin lahjakkaille -
niille, jotka saavat itsestään paljon irti ja jotka tekevät töitä
itseohjautuvasti. Suunta ja tavoitteet voivat kuitenkin olla hukassa keneltä
tahansa.
Toni Wirtanen: Valot pimeyksien reunoilla |
Arpominen, epäröinti, korjausliikkeet, epäily, uskon horjahtelu ja pelkääminen
ovat olennainen osa tiimioppimista. Ne kertovat minusta siitä, että ollaan
työstämässä tärkeitä, keskeisiä asioita ja että tehdyillä valinnoilla on
oppijalle todellista merkitystä. Mukavuusalueella tehdyt päätökset ovat
yhdentekeviä eikä niistä kirjoitella lauluja. Kun astutaan jännän äärelle,
ahdistus pyörii aina siinä jaloissa.
Apulannan Valot pimeyksien reunoilla on auttanut minua uskomaan siihen,
etteivät epäröinnin hetket ja tarkoituksettomuuden tunteet ole syy hylätä
tiimioppimista. Ne tavallaan kuuluvat tähän - pitää vain uskoa, että niistä
päästään yli ja että jälkeenpäin nekin hetket saavat merkityksen
kokonaisuudessa. Joskus pitää uskaltaa edetä heikkojen signaalien johdattamana,
joskus ihan pimeässä, intuition varassa tai vaikka käsikopelolla. Harva asia
elämässä menee kokonaan hukkaan. Tulokset eivät läheskään aina synny tasaisesti
kumuloitumalla, vaan joskus kehitykseen kuuluu suvantoja ja alamäkiäkin.
Valmentaminen on välillä todella palkitsevaa, hetkittäin taas vaikein ja
surkein duuni maailmassa. Välillä olen täysin varma siitä, että olen hullu ja
harhojen vallassa uskoessani tällaiseen. Suurimman osan ajasta olen tästä
varmempi kuin mistään koskaan. Tällaiseen työhön tarvitaan taidetta. Niitä
lauluja, jotka laittavat pään ja sydämen järjestykseen ja paikoilleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti